Alku, joka muutti kaiken

Aloitin painin vasta 17-vuotiaana. Sitä ennen harrastin yleisurheilua, pesäpalloa ja jääkiekkoa, mutta nuorena päälajini oli kuulantyöntö. Parhaimmillani olin SM17-kisoissa viides.

Kuulantyöntö jäi kuitenkin taka-alalle, kun pääsin kokeilemaan painia. Se vei minut mukanaan heti.

Nurmon Jymyn treeneissä tutustuin ensin Jouko Salomäkeen ja muutama päivä myöhemmin Juha ”Nalle” Ahokkaaseen. Se olikin sitten menoa.

Juha opetti kovalla kädellä painimaailman lainalaisuudet. Kävi heti selväksi, että tie on pitkä ja kova – mutta minä olin valmis.

Kova treeni, ensimmäiset saavutukset

Aloitimme systemaattisen harjoittelun saman tien: aamulenkki, puntti ja illalla painit.

Sitä jatkui vuodesta toiseen. Reilun kahden vuoden jälkeen ripustettiin kaulaani ensimmäinen miesten SM-kulta. Se oli pieni, mutta tärkeä osoitus siitä, mitä kova ja määrätietoinen työ voi tuoda.

Sen jälkeen alkoi maajoukkue-edustus. Neljän vuoden päästä pääsin edustamaan Suomea EM-kilpailuissa. Ensimmäisistä arvokisoista ei montaa pistettä herunut, mutta olin valmis, taistelutahtoinen ja päätin, että jonain päivänä olen vielä arvokisojen palkintokorokkeella.

Juha piti jalat maassa ja sanoi suoraan:
”Siihen menee noin kymmenen vuotta, ennen kuin sinulla on oikeasti mahdollisuudet.”

Ensimmäinen olympiadi ja MM-pronssi

Vuonna 2007 näkyi jo valoa tunnelin päässä: olin MM-kisoissa 11:s ja jäin yhden sijoituksen päähän Pekingin olympiapaikasta. Se kismitti.

Alkoi uusi olympiadi. Juhan menestykäs ura päättyi ja myös minun valmentajani vaihtui: päävalmentajaksi tuli Juha Virtanen.

Kovalla työllä ja uskolla raivasin tieni uran isoimpaan läpimurtoon: MM-pronssi 2011 ja samalla lippu Lontoon olympialaisiin 2012.

Olympialaisissa unelma mitalista kuitenkin kariutui – polvivamma tuli jo ensimmäisessä ottelussa.

Loukkantuminen ja matka nollasta takaisin

Ajattelin: uusi yritys. Seuraavaa olympiatulta kohti mennään, vaikka se vaatii kyynärpääleikkauksen.

Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä uskonut: leikkauksessa oikean käden kyynärhermo katkesi. Lääkäreiden tuomio oli tyly:
”Sinulla ei ole mahdollisuuksia palata huipulle.”

En meinannut uskoa korviani.

Sisällä kiehui. Masennus meinasi viedä. Silloin muistin sotaveteraani-pappani sanat:
”Älä anna koskaan periksi.”

Päätin yrittää, vaikka vamma olisi pysyvä. En tuntenut kolmea sormea, motoriikka ja voimat olivat poissa. Lähdin melkein vasenkätisenä uuteen yritykseen.

Ihmeitä tekevä nousu ja EM-hopea kotimatolla

Taistelin läpi helvetin ja nousin jaloilleni. Uskoni tekemiseen kasvoi, ja miehiä alkoi kaatua treeneissä.

Selvitin kuin ihmeen kaupalla tieni takaisin MM-kisoihin – sitä pidettiin jo itsessään ihmeenä.

Ja kuin koetellakseen vielä lisää, matkalla kisoihin meni myös vasemman käden hauisjänne. Lähes kädettömänä kehäraakina taistelin silti itseni MM-pronssiotteluun.

Silloin ajattelin: nyt on näytetty, että kaikki on mahdollista, jos usko on kova.

Sitten tulivat kotikisat 2014 Vantaalla. Kevään harjoituskausi meni hyvin. Astelin matolle katse lasittuneena ja taistelin neljä ottelua kuin vimmattu. Päivän päätteeksi minulla oli kaulassa EM-hopea.

Tulee kyynel silmään vieläkin tätä kirjoittaessani.

Muistan edelleen ne sanat:
”Älä anna koskaan periksi.”

Tein jotain sellaista, minkä ei pitänyt olla mahdollista.

Uran viimeiset vuodet ja päätös

Uran loppuvaiheella tuli vielä MM-5 Las Vegasissa 2015 ja edustus Rion olympialaisissa 2016, jossa sijoituin 12:nneksi.

Ura päättyi vuonna 2019.
Taistelu oli päättynyt.

Kiitollisuus kaikesta

Uralle mahtui paljon hienoja hetkiä – ja helvetin paljon taistelua. Olen kiitollinen kaikesta.

Uskon, että kun periksiantamaton asenne syttyy, sinua ei pidättele mikään.

Rami Hietaniemi
31.12.2025

Saavutuksia

🥉 MM-pronssi 2011

🥈 EM-hopea 2014

🥇 13 × Suomen mestari

🥇 PM-kulta

🏆 Periksi ei anneta -palkinto 2014, Suomen Urheilugaala

🎖️ Pronssinen ansiomerkki, Suomen Painiliitto

🥈 SM-hopea 2025